Lasten päiväkodin vanhempainillassa virisi taannoin vilkas keskustelu valokuvaamisesta. Yksi vanhemmista olisi halunnut kuvata lapsensa hoitopäivää ja kerätä näin muistoja lapsen arjesta. Aluksi ajattelin että miksipä ei, mutta tarkemmin mietittynä asia ei ehkä olekaan noin suoraviivainen.

Kuvaamisen ja kuvien julkistamisen oikeutta määrittelee moni laki. Perussääntönä on että Suomessa saa yleisellä paikalla kuvata. Kuvien julkaiseminen onkin sitten toinen juttu: kaikkea mitä kuvaa yleisellä paikalla ei saa julkaista. Päiväkoti ei kuitenkaan ole yleinen paikka, joten luvan hankkiminen tulisi kyseeseen. Asia olisi varmaankin lain ja kirjaimen mukaan kunnossa, jos sekä lasten vanhemmat, päiväkodin työntekijät ja päiväkodin johto antaisivat suostumuksensa kuvaamiseen.

Aiemmin toisessa päiväkodissa yksi päiväkodin työntekijöistä kuvasi opiskelupaikkansa lopputyötä varten kuvakirjaa ja kysyi siihen lupaa. Annoimme luvan mielellämme, koska kuvaamisella oli selvä tarkoitus. Nyt kuitenkin kuvaaminen tapahtuisi ”muuten vaan”, omaksi iloksi. Vaikka suhtaudun itsekin valokuvauksen harrastajana avoimesti kuvaamiseen, herättää tämä kuitenkin kysymyksiä. Miksi eivät esimerkiksi päiväkodin henkilökunnan ottamat kuvat riitä? Häiritseekö kuvaaja lasten päivää ja rutiineja, jännittäisikö esimerkiksi joku lapsi kuvaajan läsnäoloa? Mikä on kuvaajan motiivi?

Kuvaamisasia ei saanut varauksetonta hyväksyntää, mikä onkin riittävä syy ideasta luopumiseen. Maailmassa on kuitenkin paljon sellaisiakin, jotka mielellään antavat ottaa itsestään kuvia. Parhaat kuvat saa silloin, kun sekä kuvaaja että kuvattava toimivat hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä.