Kerhoillassa Marko Knuutila piti monipuolisen esityksen valokuvien arkistoinnista ja esityksen aikana käytiin myös vilkasta keskustelua valokuvien arkistoinnin menetelmiin ja tapoihin liittyen. Valokuvien käsittely ja käyttö on muuttunut edellisen parin vuosikymmenen aikana paljon ja on tärkeää seurata alan kehitystä.

Markon esityskalvot valokuvien-arkistointi-soukan-kamerat-20161003

Tilaisuudessa puhuttiin myös valokuvauksen merkityksestä ja siitä, että kuvaajilla on oma erityinen tapansa käsitellä valokuviaan ja myös säilyttää niitä. Säilyttämisessä korostuu se, että miten kuvia on mahdollista myöhemmin löytää omista arkistoistaan ja siten kuvaajille muodostuu oma tapansa kuvien säilyttämiseen.

Digitaalisten valokuvien säilytystä ja arkistointia varten on tietokoneen kovalevyiltä ulkoisiin kovalevyihin, on muistitikkuja ja mikrokortteja. Ulkoista kovalevyä suositellaan sen kestävyyden vuoksi (verrattuna esimerkiksi muistitikkuihin) ja sen vuoksi, että siihen mahtuu kuvia suurikin määrä. Muistitikku on lähinnä kuvien siirtämiseen ja ehkä projektiluontoiseen säilyttämiseen kelvollinen. Puhuttiin myös siitä, että emme kuvaajina aina tiedä, miten pitkään mitäkin mediatyyppiä tuetaan markkinoilla olevassa laitekannassa. Paperikuvia varten ovat edelleen käypiä pahvilaatikot ja tulipaloihin voi varautua pienillä palonkestävillä säilytysratkaisuilla. Erilaisia operaattoripalveluja, ns. pilvipalveluja, on myös tarjolla valokuvien säilyttämiseen. Niissä sopimusehdot määrittävät sen, miten palveluntarjoaja voi esimerkiksi myydä palvelun tai päättää sen jatkamisesta tai lopettamisesta. Joissakin pilvipalveluissa sopimusehtojen mukaan tallentaja luovuttaa myös kuvien käyttöoikeuden palveluntarjoajalle, joten sopimusehtoihin kannattaa tutustua huolella.

Kuvan säilyminen pidempään kuin mitä se on valokuvaajan hallussa, on aina sattumankauppaa ja myös sen varassa, miten kiinnostuneita ja huolellisia valokuvien suhteen ovat valokuvaajan intressipiiri. Tämä vaihtelee kotialbumien kohtaloista jopa siihen, että valokuvaaja saavuttaa kuolemansa jälkeen kuuluisuutta kuvillaan, kun ne löydetään hänen jäämistöstään. Näitä esimerkkejä meillä nykyään on ollut television dokumenttiohjelmissa. Olemme nähneet, miten valokuvaajat sadan vuoden takaa ovat huolellisesti dokumentoineet ympäristöään ja valokuvien löytymisen myötä suuri yleisö on päässyt hyötymään niistä myöhemmin ja nähneet menneiden aikojen elämää aidoissa valokuvissa, kun nuo maisemat ovat jo kadonneet.

Valokuvaus harrastuksena vie yleensä harrastajan mukanaan. Harrastukseen voi käyttää paljon rahaa, mutta myös pienemmällä rahapanostuksella harrastuksestaan voi nauttia.

Valokuvaajina meidän ei kannata lannistua siitä, että nykyään nähdään valokuvien osalta jopa vyörymäistä runsautta kuvien suhteen. Kuvat ovat aktiivikäytössä valokuvaajalla ja valokuvat ovat yleensä valokuvaajalle itselleen tärkeimmät. Kun arkistointi ja valokuvien säilytys palvelee kuvaajaa itseään ja hän saa harrastuksestaan sen tyydytyksen, minkä harrastuksestaan hakee, kaikki on hyvin. Suureen bittiavaruuteen todennäköisesti katoaa joka tapauksessa paljon kuvia ja vain pieni osa kuvien kokonaismäärästä jää elämään tulevillekin sukupolville.

4.10.2016 TK