Helsingin Taidemuseossa on hiljattain avattu Anton Corbijnin (s. 1955) retrospektiivinen näyttely. Corbijn tunnetaan erityisesti 1980- ja 1990 lukujen rocktähtien kuvaajana.

Tennispalatsissa on esillä kuvia neljästä eri sarjasta. Famouz esittelee Corbijnin varhaisia töitä 1970- luvulta 90-luvulle, Star Trak puolestaan pääasiassa 90-luvulla otettuja muotokuvia niin muusikoista kuin muistakin taiteilijoita. Kaksi tuoreinta sarjaa, 33 Still Lives ja a.somebody ovat tunnelmaltaan hieman erilaisia kuin Famouz ja Star Trek, jotka edustavat ”perinteistä” muotokuvausta.

Famouz-sarja koostuu isoista mustavalkovedoksista, joiden sanotaan näyttelytekstissä olevan ”dokumentaarisia” kuvia (enimmäkseen) muusikoista. Corbijn työskenteli pitkään englantilaisen New Musical Expressin (NME) kuvaajana ja hänellä oli mahdollisuus työskennellä kuvattaviensa kanssa pitkiäkin aikoja. Vaikkakin kuvien sanotaan olevan dokumentaarisia, on ainakin osa kuvista selvästi ohjattuja muotokuvia, vaikkakaan eivät studiossa otettuja. Corbijn on mestari käyttämään valoa ja erityisesti taustaa elementtinä tukemaan kuvan tunnelmaa. Vahvat kontrastit taustalla entisestään tiivistävät tuimailmeisten rocktähtien vakavuutta.

Star Trak -sarjassa Corbijn siirtyi neliöformaattiin ja käytti litiumkehitystä, jolla kuviin saadaan lämpimät, hieman aavemaiset sävyt ja voimakas kontrasti. Star Trak -sarjan kuvat ovat selvästi aseteltuja ja ohjattuja muotokuvia, mutta sellaisina ne näyttävät kuitenkin kertovan enemmän koht+0300aan kuin Famouz-sarjan ”dokumentaariset” kuvat. Kuvissa on enemmän huumoria, läsnäoloa ja konstailemattomuutta. Kuvaajan ja kuvattavan suhde vaikuttaa mutkattomalta, ja monesta kuvasta tulee tunne, että tässä kuvattava on aito, sellainen kuin hän oikeastikin on. Tuhansia kertoja kuvattavana olleen rockmuusikon tai Hollywood-näyttelijän kanssa tämä ei ole vähäteltävä suoritus.

Kahdessa viimeisessä sarjassa Corbijn siirtyy enemmän huumorin ja jopa absurdin suuntaan. 33 Still Lives esittää edelleen kuuluisuuksia, mutta nyt sepitteellisessä tilanteessa. Vedokset ovat todella isoja, arvoituksellisia sinisävyisiä tauluja. Corbijn on itse sanonut menettäneensä muusikko- ja elokuvatähtiä ympäroivän salaperäisyyden, kun kuvia julkkiksista tulvii kaikkialta. Hän halusi luoda uudelleen tämän mysteerin tunteen, vaikkakin tällä kertaa valheellisena. Sinisen sävyn tarkoituksena on ehkä korostaa kuvien sepitteellisyyttä, mutta siitä ja isosta koostaan huolimatta kuvat jäävät jotenkin ontoiksi. Minulle ne eivät lähde kertomaan sitä tarinaa, jonka ehkä Corbijn on niissä ajatellut näkevänsä.

a.somebody taas on kuin kympin uutisten loppukevennys: hymyilyttävä ja hyväntuulinen mutta samalla hieman vaivaannuttava. Corbijn on sonnustautunut nuoruutensa idoleiksi ja ottanut sarjan omakuvia. Corbijn on milloin Jimi Hendrix, milloin Freddie Mercury tai Bob Marley. Corbijn sanoo sarjan tehtyään tunteneensa, että hän pääsi vuodesta 1972 alkaneessa työssään jonkinlaiseen päätökseen. Näin ehkä onkin. Kuvat ainakin haastavat katsojan miettimään, onko sillä loppujen lopuksi väliä, onko kuvassa Bob Marley vai Anton Corbijn. Tärkeintähän on että luulee tunnistavansa kuvattavan, vai mitä?

Corbijn on myös ohjannut lukuisa musiikkivideoita ja yhden elokuvan (Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin elämäkertaelokuvan Control, 2007), suunnitellut levynkansia ja konserttien lavoja sekä toiminut graafisena suunnittelijana. Corbijnin näyttely on avoinna 31.8.2008 asti.